Kuva 1: Beudant ja Mabrouk (piaffer, teoksessa
Main sans jambes, jambes sans main, 1945)
Beudant syntyi Pariisissa 1863. Hän astui
vapaaehtoisena armeijan palvelukseen 1883. Siellä hänen esimiehensä
oli Faverot de Kerbrech
, joka oli tähän mennessä julkaissut kaksi kirjaa hevosista
(ensimmäinen oli ratsuväen kehittämistä pohtiva kirjoitus
ja toinen oli tutkielma Pohjois-Amerikan hevosista). Faverot de Kerbrecht
oli vuodesta 1862 ollut Baucher
in oppilas ja seuraaja. Beudantin sotilasura eteni pikkuhiljaa kapteeni-arvoon
asti. Vuonna 1887 Beudant määrättiin upseerikokelaille tarkoitetulle
kurssille Saumurin kouluun.Viisi vuotta myöhemmin hänet lähetettiin
opintomatkalle Kanadaan, minkä jälkeen hän sai erilaisia
tehtäviä Ranskan Pohjois-Afrikan siirtomaa-alueille. Kaiken kaikkiaan
Beudant oleskeli Pohjois-Afrikassa vuodesta 1893 noin vuoteen 1919, jolloin
hänet määrättiin terveydellisistä syistä
eläkkeellä. On sangen valitettavaa, ettei Beudantin teoksia tunneta
tarpeeksi hyvin. Syyksi Saurel (1971) on arvellut olleen Beudantin oma
vaatimattomuus, joka ajaa hänet vähättelemään omia
ansioitaan ja kiittämään niistä edeltäjiään.
Pohjois-Afrikassa Beudant tutustui lähemmin
arabian ja berberi-hevosiin. Merkittävä osa hänen elämäänsä
kului hevosten parissa ja niiden selässä. Hän ratsasti pääasiallisesti
vaikeakulkuisilla maastoilla. Mahdollisimman usein hän ratsasti samoilla
hevosilla korkeata koulua. Beudant oli myös ahkerassa kirjeenvaihdossa
Faverot de Kerbrechin kanssa, jolle hänellä oli tapana lähettää
kaikenlaisia ratsastusta ja hevosen koulutusta koskevia kysymyksiä.
Beudantin ensimmäinen ratsastusta käsittelevää
kirja on nimeltään Le cheval d'amateur, son dressage simple
et rationnel ("Harrastajan hevonen: sen yksinkertainen
ja järkiperäinen koulutus"), joka ilmestyi Algeriassa,
Blidan kaupungissa, vuonna 1912.
Toinen merkittävä teos on Pariisissa vuonna
1923 ilmestynyt Extérieur et haute école (""). Teos
käännettiin englanniksi 1931 nimellä Horse training out-door
and high school. Sekä alkuperäisen että englanninkielisestä
versiosta on olemassa uusintapainoksia. Teos koostuu kahdesta pääosasta.
Ensimmäisessä osassa, jonka otsikko on sama kuin kirjan nimike,
löytyy varsinainen teoriaosuus (ranskan kielisen version sivut 1-74).
Toisen osan otsikkona on "käytäntöä", jossa Beudant
kertoo meille mitä hän on oppinut parinkymmenen hevosen kouluttamisesta
(sivut 74-120). Beudant kirjoittaa (s. 19), että
kaksi kirjaa on toiminut hänen "evankeliuminaan":Faverot de KerbrechinDressage méthodique du cheval de selle (1891) sekä
L'Hotten
muistelmat Un officier de cavalerie (1905). Beudantin vaivaamat
kivut tekivät hänestä Baucherin (ns. toisen vaiheen) kohtalotoverin.
Vaikka Beudant ei mainitse sitä suoraan rinnastus on luettavissa seuraavien
rivien välistä: "Minua vaivaavat kivut
ovat merkinneet suuria vaikeuksia. Asian positiivisena puolena mainittakoon,
että pystymättä käyttämään voimakkaita
apuja olen oppinut ratsastamaan hyvin vähäisillä voimilla.
Tämä puolestaan on vaikuttanut minua siitä, että ratsastajat
käyttävät pääsääntöisesti turhan
paljon voimia verrattuna siihen mikä on todella tarpeen" (s.
3). Beudant tunnustautuu myös yksinkertaisen selkeyden puolustajaksi
kouleroista tieteellisyyttä vastaan. Tässä yhteydessä
hän viittaa lukuisiin alan teoksiin, joissa analysoidaan matemaattisin
ja fysiikan kaavoin ratsukon liikkeitä (tämä trendi oli
jo alkanut 1700-luvun loppupuolella eikä ollut laantunut vieläkään
1800-luvun lopussa. Onneksi tämä muoti näyttää
olevan nyt ohi). Beudantin ratsastustaidot tiedetään olleen mestarilliset.
Intuitiivisuudella oli siinä suuri merkitys sillä hän väittää:
" En ole koskaan jaksanut opetella hevosen eri askellajien
jalkojen siirtojen järjestystä. Jos luen jostakin kirjasta, että
vaikuttamalla sopivalla hetkellä hevosen kulloiseenkin jalkaan ratsastaja
saa aikaan sitä tai tätä minä hyppään kyseisen
selityksen yli tai suljen oitis kirjan" (s.10-11). Eräs toistuva
vire Beudantin kirjassa on kuinka edetä syystä seuraukseen. Seuraava
esimerkki on tyypillinen: "Pään asento
(so. pystysuora linja) ei vaikuta suun keveysasteeseen. Päinvastoin
leuan liikkuvuus saa hevosen pään asettumaan lähelle pystysuoraa
linjaa. Kevyt suu on syy, asento vasta sen seuraus" (s. 43): pään
saaminen pystysuoraan asentoon ei saa näin ollen olla perimmäinen
tavoite. On ensin saatava hevosen leukaa rentoutumaan tarpeeksi sillä
vasta "suun keveys" johtaa automaattisesti pään oikeaan asentoon.
Beudant kritisoi niitä, jotka pyrkivät ensin asettamaan pään
pystysuoraan asentoon (pään asento = seuraus) ennen kuin ovat
saaneet edellytykset siihen (rento/kevyt suu = syy). "Keveys" on muuten
toistuva sana ranskalaisessa ratsastusperinteessä. Kaikki romaanisen
koulukunnan taideratsastajat antavat sille käsitteelle suurta merkitystä
ja käyttävät sitä jonkinlaisena lippulaivana germaanista
tyyliä vastaan. Näiden kahden koulukunnan vastakkainasettelu
kuvataan useimmiten sanomalla että "saksalaiset/ germaaniset kansat
hallitsevat hevosiaan kaulan kautta kun taas ranskalaiset/ romaaniset kansat
hallitsevat hevosiaan suun kautta: vain suun rentoutuminen takaa kevyen
liikkumisen. Kaulan kautta koulutettu hevonen on jäykkä ja sillä
ratsastaminen väkinäinen, ilottoman ja raskaan tuntuinen" (tämä
ei ole oikea sitaatti vain kooste/tiivistelmä lukuisista lukemistani
romaanisen koulukunnan edustajista tai puolustajista, jotka ottavat kyseisen
eron tarkempaan käsittelyyn teoksissaan. Vrt. esimerkiksi mitä
L'Hotte [1906], Littauer [1962] tai Racinet [1999] sanovat näiden
kahden koulukunnan eroista).
Kirjan nimestä voidaan myös päätellä,
että Beudantin mielestä ulko- ja maneesiratsastus eivät
ole poissulkeavia käsitteitä joskin hän ei ymmärrä
miksi hevoselle pitää opettaa maneesikuvioita ilman että
se osaa liikkua myös vapautuneesti ulkona. Beudant ennakkoluulottomuus
korkean koulun kuvioita kohtaan ja niiden oppimisjärjestyksestä
asettuu jyrkästi nykyisten saksalaistyylisten kouluratsastussääntöjen
laatijoiden mielipiteitä vastaan: "Paras tapa
opettaa hevosta kulkemaan ravissa oikealla loistolla on harjoittaa sillä
passagea. Vielä parempi tapa on harjoittaa hevosella espanjalaista
ravia sillä mikään liike ei kehitä niin voimakkaiksi
etuosan lihaksia kuin tämä" (s. 16; espanjalaisessa ravissa
hevonen ojentaa vuorotellen etujalkaansa vaakasuoraan eteensä hidastetun
ravin tempossa). Beudant tekee kuitenkin eron varsinaisen (korkean koulun)
ja sirkusratsastuksen välillä. Jälkim-mäisessä
hevoselle opetetaan "ulkoa" tiettyjä kuvioita irrallisina muusta koulutuksesta.
Olisi tietysti oikeudenmukaisempaa lisätä, että sirkus-ratsastuksessakin
erotetaan kaksi pääsuuntaa: "temppuratsastus", joka vastaa täysin
Beudantin määritelmää sirkusratsastuksesta (eli hevonen
osaa vain irrallisia temppuja) sekä korkean koulun pohjainen sirkusratsastus,
jota harrastivat mm. Baucher,Fillis
ja Franconi
. Jälkimmäisessä hevosia on ensin koulutettu "normaalisti"
korkeaan kouluun ja vasta sen jälkeen ovat saaneet lisää (sirkus)koulutusta.
Ero näiden kahden sirkustyylin välillä on valtava. Eräät
sirkukset -- etenkin ne, joita tunnetaan nimenomaan ratsastussirkuksi kuten
Grüss, Zingaro ja Barrabas -- ovat tähän päivään
asti jatkanneet ja kehittäneet klassiseen taideratsastukseen perustuvaa
ratsastusta.
Beudantin seuraava kirja, Dressage du cheval de
selle ("Ratsuhevosen kouluttaminen", Pariisi
1929). Kirja on jaettu seitsemään osaan:
(1) "kouluttamisen perusteet", sivut 9-11; (2) "kouluttamisen tavoitteet
ja menetelmät", sivut 12-19; (3) "valmistelut", sivut 20-35; (4) "ramener"
(pään asennon kokoaminen siten, että otsalinja on pystysuorana
niskan ollessa korkein kohta), sivut 36-39; (5) "assembler" (sana merkitsee
sananmukaisesti kokoamista mutta käännös on harhaanjohtava
sikäli kuin suomessa sillä on eri merkitys. Baucherin tapaan Beudant
ensin "hajauttaa" ratsukon harjoitukset toisistaan riippumattomiksi palasiksi,
joita hän lopussa kokoaa yhteen -- siitä nimitys "kokoaminen"),
sivut 40-47; (6) "korkea koulu ja taiteelliset kuviot" ("équitation
de fantaisie" ei taas käänny helposti suomeksi. Ehdotan tässä
"taiteelliset kuviot": ne sisältävät pääasiallisesti
joukkoa kouluratsastus-kilpailuissa "kielletyjä" liikkeitä kuten
espanjalainen käynti ja ravi, laukka ja ravi takaperin sekä laukka
kolmella jalalla joskin Beudant ei käsittele liikkeitä ilmassa),
sivut 48-58; (7) "liitteet", sivut 59-70.
Beudantin viimeinen kirja julkaistiin Lyonissa 1945
nimikkeellä Mains sans jambes...Notes et souvenirs ("Käsi
ilman pohkeita...huomautuksia ja muistelmia"). Monteilhet (1979) on osuvasti
kutsunut Beudantin viimeistä kirjaa "hevosmiehen testamentiksi". Kirjassa
on kolme pääosaaa: (1) "ratsuhevosen koulutus" (sivut 13-67), jossa
Beudant esittelee Faverot de Kerbrechin
menetelmiä. Vaatimattomaan tapaansa Beudant kirjoittaa: "
Eräitä huomautuksia lukuunottamatta mikään ei ole omaperäistä
kirjassani. Olen vain toistanut sanatarkasti -- sikäli kuin muistini
ei ole pettänyt-- kenraali Faverot de Kerbrechin välittämiä
oppeja". Voi helposti olla samaa mieltä Beudantin kanssa siitä,
että tämä on noudattanut Faverot de Kerbrechin oppeja mutta
"oppilas" on tehnyt sitä hyvinkin omaperäisesti; (2) "muistelmia"
(sivut 68-106); (3) "arvosteluja" (sivut 197-128), jossa on koottu joukko
silminnäkijöiden arvosteluita Beudantin kouluttamista hevosista
sekä mestarin menetelmistä.
Vuonna 1922 Beudant vetäytyy Daxin kaupunkiin
(Etelä-Ranskassa lähellä Atlanttia ja Espanjan rajaa), jossa
hän sairaudestaan huolimatta pystyy vielä jotenkuten ratsastamaan
vuoteen1927, jolloin hänen tuskansa pakottivat hänet luopumaan
hevosista ja viettämään loppuelämäänsä
rullatuolissa. Beudant kuoli 1939.
