Kuva 1: Fillis ja Germinal (espanjalainen ravi,
teoksessa Principes de dressage et d'équitation, 1890)
James Fillis syntyi 1834 Lontoossa sirkusperheeseen. Kahdeksan
vuotiaana hän lähti Ranskaan eikä sen jälkeen koskaan
palannut Englantiin vaikka hän kiersi koko Eurooppaa. Saavuttuaan
Ranskaan Fillis opiskeli Victor Franconin
(1811-1897) johdolla ja työskenteli tämän sirkuksessa.
Puhuessaan uransa alusta kirjansa Principes de dressage et d'équitation
(1890) esipuheessa, Fillis muistaa: "Olin kahdeksan
vuotias kun minut nostettiin ensimmäisen kerran hevosen selkään.
Vähäpätöisenä pikkulapsena minua ei pidetty suuressa
arvossa. Heti kun jokin hevonen ryhtyi hankalaksi joku huusi 'pankaa lapsi
sen selkään!'. Heti kun olin päässyt hevosen selkään
hevoseen pantiin vauhtia. Minä yritin pysyä selässä
parhaani mukaan. Joka kerta kun putosin minut nostettiin takaisin ja kaikki
alkoi uudestaan". Näistä kokemuksista Fillis kirjoitti
saaneensa koko elämänsä punaisena lankana juosseen idean
hevosen liikkeen eteenpäinpyrkimyksen ylläpitämisestä
( impulsion). Hän muistaa kiittää
tätä "raakaa" koulutusmenetelmää: sen ansiosta hänen
istunnastaan oli tullut horjumaton ja kaikki pelot ratsain olivat lopullisesti
hävinneet olipa hevonen kuinka hurja tanhansa. Franconi huomasi pian
nuoren ratsastajan lahjakkuutta. Parikymppisenä Fillis sai opettajakseen
François Caronin (Baucherin oppilas
ja Eugène Caronin serkku), Venäjän tsaarin pääratsastaja.
Fillisin ensimmäinen vaimo kuului myös Caronin sukuun. Fillisin
vaimo kuoli kuitenkin pian ja Fillis meni uusiin naimisiin Thérèse
Gauthierin kanssa. Pariskunnan kuudesta lapsesta, jotka myöhemmin siirtyivät
Yhdysvaltoihin, kolme aloitti ratsastajan uran. François Caron oli
itse saanut nauttia Baucherin opetusta, joskin hieman epäsuorasti:
hän nimittäin seurasi Baucheria kiertueillaan Itävallassa,
Sveitsissä ja Italiassa. Tutustuttuaan tällä tavoin Baucherin
metodeihin Caron käytti niitä opetuksessaan. Pian James Fillis
alkoi tulla kuuluisaksi Pariisin ratsastajapiireissä, etenkin sen
jälkeen kuin sekä d'Aure
(1863) että Baucher
(1873) olivat kuolleet. Fillis olisi halunnut opettaa Saumurin ratsuväen
koulussaa mutta mm L'Hotte
vastusti jyrkästi idean ja esti Fillisin pääsyn kouluun (olisiko
ollut pohjimmiltaan ammattikateutta?). Fillisin johdolla opiskeli monia
henkilöitä, muiden joukossa Georges Clémenceau, jota sanotaan
avustaneen Fillistä vuonna 1890 ilmestyneen teoksensa Principes
de dressage et d'équitation kirjoittamisessa. Kirja on käännetty
ainakin englanniksi ja saksaksi (viimeisin saksankielinen painos on vuodelta
2000, Olms-kustantamolta: Grundsätze der Dressur und über die
Reitkunst).
Yli 400-sivuinen kirja on erittäin seikkaperäinen
ja selkeästi jäsennetty neljään pääosaan.
Esittelen tässä kolmatta painosta vuodelta 1892. Ensimmäisessä
osassa (sivut 3-50) Fillis puhuu hevosen psykologiasta, hoidosta ja varusteista
sekä ratsastajan istunnasta.
Toinen osa (sivut 53-297) hän laatii menetelmänsä
perusteet. Siinä käydään läpi ratsastuksessa käytettyjen
tavallisimpien liikkeiden lisäksi (eri askellajit, siirtymiset, suunnan
vaihdot, sivuttaisliikkeet, jalan vaihdot) hevosen koulutusmenetelmiä
maasta käsin ja ratsain. Hyvin seikkaperäisesti Fillis selittää
miten hän saa hevosta kokoamaan ja miten hän suorittaa erilaisia
harjoituksia (flexions), joiden tarkoitus
on hevosen leukojen ja suun rentouttaminen. Fillis esittää myös
miten ratsastajan pitää reagoida hevosen yllättäviin
liikkeisiin, niskotteluun ja pakoiluun (sivut 101-110 ja 230-245). Toisen
osan lopussa Fillis kertoo esteen hyppäämisestä (sivut 245-258),
laukkakilpailuista (sivut 258-262), metsästyshevosesta (sivut 262-266)
ja lopuksi sotahevosesta (sivut 266-297). Sillä, mitä Fillis
sanoo hyppäämisestä on enää historiallista arvoa:
nykyinen tyyli, jossa ratsastaja irtoaa satulasta ja seuraa hevosen liikkeitä
esteen yli eteenpäin kallistuneena, on Caprilli
n ansiosta yleistynyt kaikkialle. Fillis kuvailee tässä vanhaa
tapaa hypätä vaikka hän mainitseekin -- yllättävän
modernisti sillä se ei kuulunut siihen aikaan tyyliin-- että
hevosen on oltava hypyssä täysi pään ja kaulan vapaus.
Muilta osin, Fillis näyttää olleen silloisen tyylin käyttäjä:
"Heti kun hevosen etujalat koskettavat maata hypyn
jälkeen ratsastajan tulee kallistaa yläruumiinsa hyvin selvästi
taaksepäin kolmesta syystä". Ensimmäinen syy on yllättävin
kun tiedetään Fillisin kokeilunhalusta. Hän nimittäin
väittää, että mikäli ratsastajan yläruumis
ei olisi taaksepäin kallistunut hevosen etujalkojen kosketessaan maata
esteen jälkeen hypyn voima heittäisi ratsastajan eteenpäin.
Mitä tulee ratsastajan istuntaan hypyn aikana Fillis on sitä
mieltä, että jos hevonen hyppää mielellään
ja sen selkä on hyppyliiton aikana melkein vaakasuora ratsastajan
on istuttava satulassa pystysuoraan (sivu 251 ja kuva XXII sivujen 196 ja
197 välillä). Mikäli hevosen etuosa on hypyn alussa hyvin
korkealla ratsastajan yläruumis taipuu hieman eteenpäin (kuva
XXIII, 1, josta näkyy että kyseinen kallistus on hyvin lievä).
Kolmannessa osassa (sivut 301-385) Fillis esittää
vaikeita liikkeita, jollaisia hän kehitti ja esitti sirkuksissa: espanjalainen
käynti, käänteinen piruetti kolmella jalalla, espanjalainen
ravi, jalan vaihdot askeleessa ja paikalla, piaffe, passage, laukka kolmella
jalalla, passage taaksepäin, laukka paikalla ja taaksepäin. Lopulta
hän kertoo (sivu 381-383) kuudesta uudesta liikkeestä, jotka
hän on itse keksinyt: uusi espanjalainen käynti, jossa hevonen
astuu vuorotellen yksi askel eteenpäin ja yksi taaksepäin; passage
kiemurauralla; laukka kolmella jalalla oikealle ja vasemmalle; laukka kahdella
uralla oikealle ja vasemmalle, niin ikään kolmella jalalla; tavalliset
voltit ja piruetit laukassa kolmella jalalla sekä oikealle että
vasemmalle; kaksitahtinen espanjalainen ravi jokaisella jalalla (tavallisessa
espanjalaisessa ravissa on yksi tahti jalkaa kohti); espanjalainen ravi
vuorotellen yksi- ja kaksitahtisena (oikea, vasen / oikea, oikea / vasen,
oikea / vasen, vasen); laukka kolmella jalalla paikalla ja taaksepäin.
Tämän viimeisen liikkeen suurin vaikeus on Fillisin mukaan siinä,
että hevosen ojentuneella jalalla on säilyttävä eteenpäin
pyrkimys muiden jalkojen ollessa liikkeellä taaksepäin (!).
Kuva 2: Fillis laukkaamassa taaksepäin (teoksessa
Principes de dressage et d'équitation, 1905)
Neljäs osa (sivut 389-412) on kokonaan omistettu
Baucherille. Kirjan lopussa on vielä liite (sivut 413-422), joka sisältää
kurssiohjelman, jonka Fillis toteutti Brysselissä vuonna 1890 opetellessaan
belgialaisia ratsuväen upseereita. Siinä Fillis muistaa kiitollisuudella,
että "Minun täytyy huomauttaa, että
Belgiassa kehenkään mieleen ole tullut moittia minua siitä,
että esittelen hevosiani sirkuksissa. Belgiassa ajatellaan yleisesti,
että sirkus on yhtä luonteva esiintymispaikka ratsastajalle kuin
oopperatalo on opperalaulajalle. Lisäksi siviiliopettajaan suhtaudutaan
Belgian armeijassa ilman minkäänlaista halveksuntaa".
Edellinen ote kuvailee hyvin Fillisin henkilökohtaisia kokemuksia
ainakin Ranskassa ja Saksassa, jossa yhteiskunnan ylempiin kerroksiin kuuluvat
henkilöt pitivät sirkusta "häpeällisenä" paikkana
kouluratsastajalle esiintyä ja jossa sotilasarvon omaavalle oli yhtä
häpeällistä totella siviilihenkilön antamia käskyjä
(lue: opetusta). Kirjansa parissa kohdassa Fillis on tehnyt huomiotaan
naisten ratsastukseen. 1800-luvun mukainen porvarillinen elämäntyyli
ei katsonut suopeasti naisten ratsastusta muussa kuin naisille tarkoitetussa
satulassa ( amazone) vaikka monet naiset olivat
paljon aikaisemminkin ratsastaneet miesten tavoin. Naisten satulat alkoivat
ilmestyä 1500-luvulla. Siihen asti he olivat aina ratsastaneet miesten
tavoin. Vielä Ranska kuninkaan Ludwig 15. aikana (hallitsi 1715-1774)
Versaillesin maneesissa naiset ratsastivat yhtä paljon "miesten" kuin
naisten satuloissa. Fillis ei poikkeaa 1800-luvun yleisestä mielipiteestä
(jopa Pariisin läheisissä metsissä prostituoidut ratsastivat
naisten satuloissa). Fillis sivuaa naisten mahdollisuuksia istua hevosen
selässä hajareisin miesten tavoin yhdellä alaviitteellä
(sivu 40) todetakseen, että se olisi liian vaarallinen naiselle.
Principes de dressage et d'équitation
-kirja teki Fillisin kuuluisaksi Ranskan rajojen ulkopuolellakin ja siitä
otettiin uusintapainoksia. Englanniksi teos käännettiin vasta
kaksitoista vuotta myöhemmin. Niinpä hän lähti ensin
Belgiaan, jossa hän opetti kahta ratsuväen rykmentiä. Saksassa
Fillis liittyi kuuluisaan Renz-sirkukseen, joka kiersi Eurooppaa. Fillisin
maine, François Caronin hyvät yhteydet Venäjään
sekä Venäjän ja Ranskan suhteiden välinen kuherruskausi
(Tsaarin vierailu Pariisissa 1896 ja Ranskan presidentin Carnotin vastavierailu
Pietarissa seuraavana vuonna) veivät Fillisin Pietariin, jossa hän
esiintyi alussa Cinisellin sirkuksessa. Tsaari piti Fillisin taitoja niin
ihmeellisinä, että hän pyysi tätä opettamaan Pietarin
ratsuväen akatemiassa. Fillisin lukuisten venäläisten upseeri-oppilaiden
joukossa oli mm tulevan Suomen marsalkka Mannerheim. Fillis vietti yhteensä
12 vuotta Pietarissa (1898-1910). Vuonna 1903 ilmestyi Pariisissa Fillisin
toisen teoksen, nimeltään Journal de dressage. Vuonna
1910, Fillisin ollessa jo 76-vuotias, tämä palasi perheineen
lopullisesti Pariisin naapurissa olevaan Saint-Germain-en-Layen kaupunkiin,
jossa hän kuoli kolme vuotta myöhemmin (1913). Fillisin työinto
oli muutenkin huomiota herättävää. Hän saattoi
nimittäin ratsastaa useita tunteja peräkkäin ilman taukoa
ja tuskin mitään syötävää tai juotavaa. Lisäksi
hän ratsasti melkein yksinomaan pudasverisiä hevosia, mikä
osittain selittäisi sitä, että Fillistä on joskus moitittu
kovakouraisuudesta hevosia kohtaan. Fillisin yhteyksiä sirkuksen maailmaan
pidettiin eräissä puhdaoppisen akateemisen kouluratsastastuksen
piireissä epäilyttävinä. Baucher myös joutui kärsimään
niiden samojen tahojen ennakkoluuloista. 1900-luvun Fillisiin ylimielisesti
suhtautuvien joukkoon kuuluu mm Alois Podhajsky
, joka kirjoitti hänestä seuraavat, ei kovin mairittelevat rivit,
teoksessaan Die klassische Reitkunst (1965): "
Epäilemättä Fillis oli suuri taiteilija mutta hänen
kiinnostuksensa kohdistui enemmän sirkus- kuin klassisen ratsastuksen
alaan, jossa kaikki liikkeet perustuvat luonnon lakeihin. Todisteina siitä
ovat Fillisin harrastamat epäluonnolliset liikkeet kuten laukka kolmella
jalalla, laukka taaksepäin sekä espanjalainen käynti
". Seuraava Podhajskyn lause on yhtä murhaavan tyly Baucherille samalla
kun hän kehuu omaa koulua: "1913 Fillis kuoli
Pariisissa yhtä tuntemattomana kuin hänen opettajansa Baucher kun
taas Espanjalaisen ratsastuskoulu yhä kukoistaa". Podhajskyn
kritiikki on harhaanjohtavan puolueellinen: Fillis ja Baucher eivät
suinkaan olleet niin "tuntemattomat" kuin hän väittää.
Sitä paitsi Fillis ei ollut koskaan Baucherin oppilaana vaikka hän
katseli hänen esiintymisiään ja suuresti kunnioitti Baucherin
taitoja. En toisaalta näe mitään häpeää sirkusratsastuksessa
vaikka 1800-luvulla eräät aristokraatteihin ja ratsuväen ammattisotilaiden
ylempiin kerrostumiin lukeutuvat henkilöt väheksyivät sirkusta.
Sääty-yhteiskunnan ylimmät kerrokset pitivät tietysti
häpeällistä joutua tekemään työtä elättääkseen
itseään ja perhettään. Saksankielisissä maissa
Podhajsky ei ole ainoa joka suhtautuu kielteisesti niin Fillisiin kuin Baucheriin.
Kirjassaan Geschichte des Reitens von der Antike bis zur Neuzeit
(1994: 92-96), Michaela Otte niputtaa molemmat mestarit "ratsastustaiteen
harhatiet"-otsikon alle. Siinä hän kirjoittaa Fillisin suhtautuneen
Baucheriin kielteisesti unohtaen lisätä kuinka Fillis oikeastaan
ilmaisi selvästi ja rehellisesti missä määrin hän
on velkaa Baucherille ja missä määrin hän hylkää
eräitä Baucherin menettelytapoja. Otte mainitsee lisäksi
kuinka Fillisin opetustyö Pietarissa vaikutti 1900-luvun puoliväliin
asti Neuvostoliiton kouluratsastusperinteeseen. Saman tiedon antaa myös
Littauer (1962), josta se lieneekin peräisin.
