LICART, JEAN (1896 - 1965)

Jean Licart syntyi vuonna 1896 Pariisin naapurikunnassa (Vincennes), jonka varuskuntaan hän astui vapaaehtoisena. Siinä hän myös ratsasti. Ensimmäisen maailman sodan syttyessä, 18-vuotiaana hän palveli ratsuväesssä. Vuosina 1921-1925 Licart kuului spahi-joukkoihin AlgeriassaMarokossa (spahit olivat Ranskan Pohjois-Afrikan siirtomaiden ratsuväki, joka koostui sekä paikallisista asukkaista että ranskalaista). Syksyllä 1928 Licart opiskeli Saumurin ratsuväen koulussa, jonka palveluksessa hän pysyi vuoteen 1937. Licartin ensimmäinen kirja ilmestyi Pariisissa 1930, nimellä Le cheval barbe et son redressage (berberihevonen ja sen uudelleen koulutus). Kirjassa Licart vertaa berberi- ja arabihevosia sekä niiden varusteet. Hän myös käsittelee Pohjois-Afrikan ratsastuskulttuureja. Toisen maailmansodan jälkeen hän johti yhtä maneesia Pariisin lähellä (1954) mutta pian sen jälkeen hän joutui vetäytymään sukunsa vanhoille maille Lounais-Ranskaan, jossa hän kuoli 1965.

Licart kirjoitti eräitä keskeisiä ja vieläkin ajankohtaisia ratsastuksen kirjoja. Equitation raisonnée (ratsastus. Adjektiivi raisonné on mahdoton kääntää tarkasti suomeksi mutta se on hyvin yleinen Ranskassa. Se edellyttää jotakin järkeviin perusteisiin perustuva loogista kokonaisuutta. Myös mm Baucher käytti sitä ratsastuksen sanakijastaan: dictionnaire raisonné) ilmestyi 1939 (useita uusintapainoksia). Esittelen lyhyesti kirjakokoelmissani olevaa neljättä painosta vuodelta 1951. Kirja on erittäin kiehtova sillä se pyrkii selittämään ratsastusta käyttämällä ja yhdistämällä järjestelmällisesti ja erittäin taitavasti useita osa-alueita kuten hevosen anatomiaa ja fysiikan lakeja. Kirja on jäsennetty erittäin loogisesti, mikä ei valitettavasti käy ilmi sisällisluettelosta. Kirjassa ei ole myöskään hakemistoa. Kirjan sisällisluettelo on lähes hyödytön ja on häpeäksi Licartin kirjalle (kaikessa lyhyessään seuraava: "Esipuhe - 1. osa: eläin-koneen rakenne - 2. osa: liike ja tasapaino - 3. osa: hevosen ohjaaminen - 4. osa: askellajeista"). Licart piirsi itse kirjansa lukuiset ja havainnolliset kuvat, joita löytyy lähes joka sivulla. Niiden avulla muutenkin selkeä teksti avautuu entistä paremmin. Licartin kollegat Saumurin koulussa kertoivat, että hänellä oli tapana pyytää jotakuta roikuttamaan häntä köydellä maneesin katolta. Tältä asemalta Licart saattoi tarkkailla erittäin tarkasti hevosten liikkeitä, etenkin selkärangan seudun aktiviteettia. Näiden kokeilujen ja filmien katselun innoittamana Licart kirjoitti kirjansa.

Ensimmäisessä osassa Licart vertaa hevosta koneeseen. Vertailun tarkoitus on antaa ratsastajan ymmärtää miten hevonen liikkuu. Licart ei esittele hevosen anatomiaa pelkänä hippologina: hänen antamansa anatomian tiedot on valittu tarkoin ja palvelevat aina ratsastuksen käyttötarpeita. Eteneminen on looginen ja tapahtuu induktiivisesti (lähdetään yksinkertaisemmasta ja yksityiskohdasta kohti monimutkaisempaa ja yleisempään. Tämä menettelytapa puhuttelee erityisesti ranskalaista lukijaa sillä tätä järkeilytapaa opetetaan kaikissa sikäläisissä kouluissa ja sitä sovelletaan lähes kaikkiin oppiaineisiin. Tämä on kenties ristiriidassa anglosaksisissa maissa ja Suomessakin vallitsevan holismin kanssa, minkä mukaan ilmiöiden tarkastelu aloitetaan mieluiten kokonaisuuksista). Licart kuvailee ensin jokaista osaa erikseen ja liittää ne sitten yhteen, jolloin niiden toimintaperiaate käy selkeästi ilmi. Piirustukset ovat helppolukuisia ja useimmiten pelkistettyjä sillä Licart piirtää vain ne osat, jotka ovat välttämättömiä tekstinsä ymmärtämiseksi jättäen kaikki "epäolennaiset" yksityiskohdat pois. Tämä luku koostuu neljästä osasta: (1) "selkäranka"(s. 9-18); (2) "selkärangan osien liittyminen toisiinsa" on erityisen kiinnostava kappale sillä Licart kuvailee miten niskanikamista häntäluuhun ulottuva alue muuttaa profiiliaan sitä muka kun ratsastaja pyytää hevosta tukeutumaan kuolaimeen, pyöristämään kaulaansa, kohottamaan niskaansa ja asettamaan päätään lähelle pystysuoraa asentoa ennen täydellistä peräänantoa (takajalkojen alletyöntymisestä puhutaan myöhemmin Licartin kirjassa) (s. 18-22); (3) "lihaksisto": selkärangan lihakset, kaulan lihakset, selän ja lantion lihakset, pään ojentajalihakset. Tässä tärkeässä osassa Licart näyttää havainnollisesti mitä ratsastaja saa aikaan hevosen lihaksistossa ja millä tavalla hän voi vaikuttaa siihen (s. 23-34); (4) "jäsenet" ja miten etu- ja takajalat liittyvät hevosen ruumiiseen (s. 34-36).

Toisessa osassa Licart käsittelee hevosen liikkeitä ja tasapainoa sekä kuolaimella kulkemista. Hän aloittaa ratsastuksen lyhyellä määritelmällä: " teoreettisesti ratsastus on oppi, jossa käsitellään hevosen liikkeitä ja tasapainoa"(määritelmä kuulostaa luontevammalta ranskaksi sillä Licart käyttää tässä yhteydessä ratsastuksessta sanaa équitation eikä esim. monter tai monter à cheval. Koska suomessa molemmista käytetään samaa sanaa lienee vaikea kääntää Licartin lause tarkasti). Erityisen merkittävä on mielestäni selkeä kappale peräänannosta (s. 57-65), jota Licart kutsuu hämmentävästi nimellä ramener vaikka ilmiöstä käytetään yleensä ranskaksi nimeä rassembler (yleensä sana ramener viittaa hevosen etuosan kokoamiseen kun taas rassembler on täydellinen peräänanto etu- ja takaosalla. Termit ovat sen verran vanhoja että jo La Guérinière teoksessaan Ecole de cavalerie vuodelta1731 käytti molempia ja erotti selvästi niiden merkitykset toisistaan). Sanan valinta ei kuitenkaan aiheuta väärinkäsityksiä sillä Licartin peräänannon selitys on huolellinen. Sivulla 64 olevan yksinkertaisen kuvion avulla Licart on onnistunut vangitsemaan mestarillisesti täydellisen peräänannon yleisvaikutelma.

Kolmas osa (s. 92-97) on omistettu hevosen ohjamiseen. Se niveltyy kolmeen osaan: (1) "yleistä"; (2) "apujen fysiologiset vaikutukset": pohkeiden ja kannusten vaikutus (s. 71-78), käsien vaikutus, mm ohjien kireys, pidätteet, myötäämisen eri asteet, puoli-pidätteet (s. 78-90) sekä ratsastajan yläruumis (s. 90-92); (3) "apujen käyttöön liittyviä huomautuksia", jossa Licart puhuu sellaisista käsitteistä kuin kädet ilman jalkoja, jalat ilman käsiä (tosin hyvin lyhyesti), samanpuoleiset avut ja diagonaaliavut. Hän toteaa, että koulutettun hevosen on pystyttävä tottelemaan yhtä hyvin pelkkiä käsiä kuin pelkkiä pohkeita. Licart on sitä mieltä, että mitä paremmin hevonen tottelee pohkeita sitä vähemmän ratsastaja turvautuu ohjiin. Hän lähtee siitä tosiasiasta, että ratsastajalla on aina taipumus pyytää liikaa ohjilla eikä käytä pohkeitaan tarpeeksi. Pohkeiden ja käsien yhteistyötä Licart sanoo kokonaisvaikutukseksi (effet d'ensemble ). Hän jatkaa: "Nämä kaksi yhtä suurta puristusta tukevat ja puristavat hevosta niin että tämän on pakko pysähtyä. Kokonaisvaikutus tappaa". Licart huomauttaa lisäksi että kokonaisvaikutuksella, alistavan ja rankaisevan luonteensa vuoksi, etenkin kannuksilla tehostettuna, on erittäin syvä vaikutus hevosen moraaliin. Varoitus tuo mieleen Decarpentry n esittämää mielipidettä kokonaisvaikutuksesta teoksessa Equitation académique (ks. ylempänä). Silti -- ja siinä Licart ja Decarpentry ovat samaa mieltä -- Licart huomauttaa, että kokonaisvaikutus on paikallaan silloin kun hevonen vauhkoo tai pillastuu. Mitä tulee vastakkainasettelusta samanpuoleinen ratsastus/ diagonaaliratsastus, Licartin mielestä se on aiheeton sillä molempia menetelmiä on voitava käyttää aina tilanteen mukaan: "Samanpuoleiset avut tehostavat selkärangan luonnollisia aaltoliikkeita, mikä edistää eteenpäinpyrkimystä, lähentäjälihaksia ja liikkeiden laajenemista. Samanpuoleisilla avuilla vaikutetaan erityisesti diagonaalijalkaparien liikkeisiin. Sitä vastoin diagonaaliavut hidastavat selkärangan luonnollisia aaltoliikkeita, haittavat liikkeiden laajenemista sekä hidastavat symmetristen askellajien (käynnin ja ravin) eteenpäinpyrkimystä. Diagonaaliavut saavat myös diagonaalijalkaparien pysyvän kauemmin maassa, lyhentävät askellajeja, saavat hevosen astumaan alleen [...]. Diagonaaliavuilla vaikutetaan etenkin samanpuoleisiin jalkapareihin" (s. 94-97).

Neljännessä luvussa Licart ottaa käsittelyyn hevosen eri askellajit. Luku jakautuu viiteen osaan: (1) "yleistä", jossa Licart esittää käsittelemänsä asioiden etenemisjärjestystä. Koska ravi koostuu peräkkäisistä diagonaaliliikkeistä se on -- ratsastajan mutta ei hevosen näkökulmalta -- yksinkertaisin askellaji; (2) "ravi" ; (3) "käynti" ; (4) "laukka": laukannostot ja jalan vaihdot. Laukannoston yhteydessä Licart jakaa niitä totuttuun tapaan kahteen tyyppiin: laukannosto etuosalla (tasapainon horjuminen, joka kuuluu alkeisratsastukseen, ilman peräänantoa) ja takaosalla (saattaminen tasapainoon, edistyneempi ratsastus peräänannossa). Ensimmäisessä laukannostotyypissä painovoimalla on suurempi vaikutus (hevosen kaulan seutuun). Jälkimmäisessä lihaksilla on tärkein tehtävä. Oikeassa laukassa "Kaikki apujen yhdistelmät, jotka hidastavat vasemman jalkaparin liikkeitä, keventävät oikeaa jalkaparia ja tehostavat sen liikettä eteen, edesauttavat oikean laukan nostamista" (s. 114). Seuraavaksi Licart tarjoaa kolme tapaa nostaa laukkaa aina hevosen kouluttamisasteesta riippuen: (a) " Yksinkertainen keino on nostaa laukkaa samanpuoleisten ulkoavuilla. Kaulan ja vatsan siirtyessään eteen ja oikeaan hevosen on nostettava oikea laukka. Kaula taivutus vasemmalle vaikuttaa oikean etujalan lähentäjälihakseen. Vasemman pohkeen vaikutus edestä taakse pakottaa vasenta takajalkaa alle (keventäen oikeanpuoleista takajalkaa)". Haittana Licart mainitsee hevosen poikittumisen; (b) "Kun hevonen pystyy tukemaan itseään paremmin takaosalla ratsastaja voi taivuttaa sitä ensin vasemmalle ja pyytää laukannosto suorittamalla hevosta. Oikea kantapää, joka oli alunperin hiukan takana palaa satulavyön kohdalle, jolloin hevonen siirtää lantioseutunsa hieman oikealle samalla kun oikea takajalka siirtyy eteen [...]. On siis kaksi eri vaihetta: hevosen asettaminen ja laukannosto. Etuna on se, ettei hevonen poikitu ja nostot ovat erittäin terävät"; (c) "jos hevonen on tarpeeksi koulutettu ja kulkee peräänannossa laukannosto voidaan pyytää suoraan ja pääasiallisesti sisäpuoleisten apujen avulla". Tämä tapahtuu seuraavasti: oikea käsi kiristää hieman otettaan (tarvittaessa oikea käsi voidaan kohottaa mutta hyvin vähän) ja myötää. Oikea pohje vie hevosen lantioseutua hiukan oikealle ja oikeaa takajalkaa eteen. Ratsastaja voi täten pyytää hevosta nousemaan vasemmalle takajalalleen ja nostamaan oikea laukka. Myötääminen oikealla kädellä auttaa hevosta heilahtamaan ja tulemaan alas oikealle etujalalle". Tätä viimeistä tapaa nostaa laukka voidaan vielää tehostaa suorittamalla ennen nostoa käännös takaosan ympäri. Sivuilla 117-120 Licart käsittelee jalan vaihtoja; (5) "hevosen vinous"-kappaleessa Licart mainitsee eräitä syitä ja mitä ratsastaja voi tehdä niiden lieventämiseksi tai poistamiseksi .

Kirjansa viidennessä ja viimeissa luvussa Licart käsittelee istuntaa (s. 125-144) sekä esteiden hyppäämistä (s. 144-161).

Comment apprendre à monter à cheval (miten opin ratsastamaan) on seuraava merkittävä teos, joka ilmestyi 1943. Se on hyvin johdonmukainen, ratsastuksen alkeista aloittava selkeä opas, joka kuitenkin etenee pitkälle ehtineiden tasolle asti. Tämän kirjan jatkeeksi Licartilta ilmestyi vielä vuonna 1950 Perfectionnement équestre ( ratsastuksen jatkokurssi, useita uusinta-painoksia) sekä 1954 Dressage (uusintapainos 1989).

Viimeksi mainitun kirjan käsikirjoituksen Licart antoi pojalleen sillä oheistuksella, että tämä kouluttaisi varsaa sitä noudattaen, minkä poika teki muutamassa kuukaudessa. Kirja on loogisesti etenevä ja huolellisesti porrastettu. Kunkin tason lopussa on selkeästi kirjattu: (1) alkutilanne eli tähän mennessä saavutettu taso, (2) seuraavan jakson tavoitteet sekä (3) etenemisjärjestys ja menetelmät. Licartin Dressage-kirjaa voi suositella oheislukemistoksi Equitation raisonnée sekä Perfectionnement équestre teosten ohella sillä kaikki täydentävät toisiaan.

Muiden Licartin teosten lisäksi voi vielä mainita Evolutions équestres à travers les âges (Ratsastuksen historiallinen kehitys), joka ilmestyi 1963.