Kuva 1: Antoine de Pluvinelin muotokuva (teoksessa:
L'instruction du Roy, 2. painos, Pariisi 1627, Crispin du Pasin
piirros)
Antoine de Pluvinel syntyi 1555 Crestissä, Ranskan
kaakkoisosassa, Valencen kaupungin eteläpuolella. Kymmenen vuotiaana
Pluvinel lähetettiin Napoliin, jossa hän opiskeli Pignatellin johdolla
kuuden vuoden ajan aina vuoteen 1572, jolloin hänet kutsuttiin takaisin
Ranskaan. Vuonna 1574 Ranskan kuninkaan Kaarle 9. (1550-1574) äiti,
Katariina de Medici, sai juonittelutaitojensa ansiosta hankituksi toiselle
pojalleen Henrikille Puolan valtaistuimen. Pluvinen seurasi hänet Puolaan.
Matka kesti kuitenkin vain muutaman kuukauden sillä Kaarle 9. kuoli
samana vuonna ja Henrikin piti palata Ranskaan, jossa hänet kruunattiin
veljensä seuraajaksi Henrik kolmantena (hallitsi vuodelta 1574 kuolemaansa
asti 1589). Uusi kuningas tunnisti Pluvinelin taitoja ja nimitti hänet
pääratsastajaksi (premier écuyer). Seuraava kuningas Henrik
neljäs (Henri IV, hallitsi 1589-1610) nimitti Pluvinelin kuninkaallisen
tallin (Grandes Écuries) johtajaksi ja määräsi hänet
huolehtimaan teini-ikäisen kruununperijän, tulevan Ludwig 13.
(Louis XIII, 1601-1643), ratsastustaitojen opettamisesta. 1594 Pluvinel
oli saanut luvan perustaa oman ratsastusakatemiansa Pariisiin kuninkaallisen
tallin viereen (nykyiselle Pyramides-aukiolle, Tuileries-puiston ja Louvren
luoteissiiven yhtymäkohdassa). Armand Duplessis, joka tuli myöhemmin
tunnetuksi Richelieu-herttuana, oli myös Pluvinelin oppilaana. Pluvinel
kuoli vuonna 1620. Hänen käsikirjoituksensa Le Maneige Royal
julkaistiin ensimmäisen kerran v. 1623 Pluvinelin uskollisen kamaripalvelijan
sekä piirtäjän Crispin de Pas'n toimesta. Pari vuotta myöhemmin
Menou de Charnizay, Pluvinelin vanha ystävä, toimitti täydellisemmän
version, jota tunnetaan nimellä L'Instruction du Roy en l'exercice
de monter à cheval (1625), jota koristavat upeat Crispin de
Pas'n piirustukset.
Pluvinelia pidetään yleensä ns. akateemisen
ratsastuksen alullepanijana. Työskentely yhdellä ja sittemmin
kahdella pilarilla muodosti tärkeän osan hänen koulutus-menetelmistään.
Työskennellessään yhdellä pilarilla Pluvinel sai hevosen
siirtämään takaosansa alleen sekä tottelemaan pohjetta.
Kahdella pilarilla hän taas koulutti hevosta korkean kouluratsastuksen
lennokkaisiin hyppyihin kuten courbette, pesade, ballotade ja cabriole,
joiden perinteet ovat säilyttäneet mm Wienin espanjalainen koulu
ja Saumuren ratsastuskoulu. Vaikka Pluvinel oli saanut koulutuksensa Italiassa
hän ei pitänyt opettajiensa raaoista otteista hevosten kanssa
ja hän vastusti niitä jyrkästi.Pluvinelin teoksen uusintapainoksen
esipuheessaan Podhajsky
syyttää Pluvinelin aikalaista, niin ikään Italiassa
opiskelleen Salomon de la Broue'a
, jonka "raakuus" hevosia kohtaan olisi ylittänyt jopa italialaisten
opettajiensa. Alkuperäiset tekstit eivät kuitenkaan tue tätä
oletusta. Podhajskylla näyttää olleen oma lehmä ojassa:
kuten tunnettua, Wienin Espanjalaisen koulun traditiot jatkavat
La Guérinièren
perintöä ja Pluvineliä (eikä La Brouea) on juuri pidetty
tämän metodien jatkajana.
L'Instruction du Roy en l'exercice de monter à
cheval on tyylikkäästi keskustelumuotoon
kirjoitettu teksti, jonka puheenvuorot on jaettu nuoren kuninkaan (Ludwig
kolmastoista), kuninkaan suuren tallin johtajan (Monsieur le Grand) sekä
itse Pluvinel (pari aatelismiestä heittää myös silloin
tällöin lyhyen repliikin). Pluvinelin kirja jakaantuu kolmeen
osaan. Ensimmäisessä hän tutustuttaa meidät lähinnä
hevosen koulutukseen. Pluvinel opettaa hyvin runollisesti hellyyttä
ja kärsivällisyyttä hevosta kohtaan. Kuten hän kertoo
eräässä hänen puheenvuoroistaan: "koulutan ensisijaisesti
hevoseni aivoja ja pidän tätä työtä tärkeämpänä
kuin hevosen selän ja jalkojen työtä; aina kun on mahdollista
varon olla ikävystyttämättä hevosta enkä yritä
koskaan tukehduttaa sen kiltteyttä sillä aivot ovat hevoselle
kuten kukka hedelmäpuulle: jos revit kukan hedelmä ei ikinä
korista puuta". Kirjansa toisessa osassa Pluvinel käsittelee ratsastajan
koulutusta. Koska kruununperijä on vasta-alkaja, Pluvinel tyytyy opettamaan
hänelle satulaan nousua, käyntiä, ja ravia ("jos hevonen
tällöin alkaa laukata, antakaa olla...") eikä juuri enempää.
Pluvinelin didaktinen nerous ilmenee siinä tavassa, jolla hän
selittää melko perusteellisesti ylemmän ratsastuksen vaikeita
kuviota. Hän nimittäin panee tulevan kuninkaan kysymään
juuri ne asiat, joita hän aikoo selittää. On itsestään
selvää, ettei kuningas itse, vasta-alkaja kun oli, voinut kysyä
näin nerokkaita kysymyksiä. Pluvinel selittää yksityiskohtaisesti
apujen käyttöä (istunta, paino-, ohjas- ja pohjeavut) maneesin
kuvioita (voltit, käännökset, suunnanvaihdot, peruuttaminen
ja sivuttaisliikkeet), askellajeja sekä kouluratsastuksen tyylikkäimpiä
kuvioita kuten courbette, cabriole, passade ja passage. Kolmannessa osassa
luemme lisää korkean ratsastuksen kuvioista, erilaisista ratsastuspeleistä.
Pluvinel käy myös läpi hänen itsensä ja aikalaistensa
käyttämää kuolaintyyppivalikoimaa. Pluvinelin kirja
antaa lisäksi hyödyllisiä tietoja hevosen psykologiasta,
ratsastuksessa käytettyjen välineiden oikeasta käytöstä
(kuolaimet, kannukset, raippa, ääntä, pilarit, juoksutusohjat
ja -piiska). Pluvinelin käyttämä kieli on erittäin
kaunis, eloisa ja huumorilla höystetty. Nykyratsastaja huomaa ilokseen,
että suuri osa hänen käyttämäänsä ratsastuksen
sanastoa ja sanontoja on nykyranskassa edelleen käytössä.
Kannattaa vielä mainita, että kun 1800-luvulla
Baucher
kirjoitti nasevaan tyyliinsä teoksensa Dialogues sur l'équitation
entre le Grand Hippo-Théo, dieu des quadrupèdes, un cavalier
et un cheval (Suuren Hippo-Théon, nelijalkaisten jumalan, erään
ratsastajan ja erään hevosen väliset keskustelut ratsastuksesta),
hänellä on varmasti ollut mielessään Pluvinelin esikuva
-- siitäkin huolimatta, että hän oli useaan otteeseen sanonut
itsensä irti "klassisesta" ratsastustyylistä. Lähempänä
meitä, Alois Podhajsky
(1967) korostaa Pluvinelin merkitystä
La Guérinièren
mestari-teoksen luomisessa. Pidän kuitenkin outona, että teoksensa
École de cavalerien toisessa osassa, joka käsittelee ratsastusta,
La Guérinière
ei mainitse sanallakaan edeltäjäänsä Pluvinelia ja
kirjoittaa: "Kaikki asiantuntijat ovat yksimielisiä siitä, että
vain de la Brouen ja Newcastlen herttuan teoksia arvostetaan [...]Heidän
teoksensa ovat kuitenkin lukijoille hedelmättömiä aarteita
siinä mielessä, että niissä vallitsee suuri epäjärjestys
asioiden esittelyssä ja jatkuvat toistot häiritsevät lukijaa".
